Better days will return: we will be with our friends again; we will be with our families again; will meet again.

‘Better days will return: we will be with our friends again; we will be with our families again; will meet again.’ (Queen Elizabeth II)

Olisinko arvannut, että käsissä oli kaikkien kriisien äiti kun 13.3. (pahanenteellisesti perjantaina) katsoin kun Kalastajatorpan tilavaraaja otti vastaan peruutuksia!

Korona-paniikki lähti leviämään nopeammin kuin virus ja osui tarkasti ja nopeasti kongresseihin ja tapahtumiin.  En vielä tiedä, miten kollegoilleni on käynyt tai käy.  Helppoa ei taida olla, ja saattaapa käydä niin, että jotkut joutuvat pistämään lapun luukulle – toivottavasti ei.  On kuitenkin ollut hämmästyttävän hiljaista.  Tarkoittaako se, että laaditaan uusia toimintasuunnitelmia vai varaudutaanko loppuun? Miten tästä selvitään, voimmeko tukea toisiamme?

Koko maailma pysäytettiin, päätökset tehtiin pitämällä terveyttä ensisijaisena. Aika ratkaisee, miten hyvä päätös se oli.  Mutta selvää on, että bisnes kärsii ja sen myötä myös monen monet ihmiset.  Yhden helmikuisen kokouksen alussa siihen osallistuvat lääkärit aika raadollisesti totesivat, että tällaiset virukset ovat luonnon tapa hoitaa liikakansoitusta.  Luonto ja mullistuksethan ovat aikojen kuluessa jättäneet vain vahvimmat eloon.

(Aikoinaan ajattelin, että kongressien järjestäminen on ihan ylijäämähommaa, tilaisuuksia etuoikeutetuille ihmisille.  Sosiaalityöntekijän koulutuksella onnistuin perustelemaan omaa työtäni itselleni rauhan ja ystävyyden edistämisellä ja kokemusten jakamisella.  Aitoa ystävyyttä ja yhteistyötä on syntynytkin – monia ryhmiä on syntynyt korjaamaan ongelmia ja vääryyttä.  Kun tunnetaan ja tutustutaan, on helppo jatkaa yhdessä yhteistä työtä.  Sen todistaminen on ollut ihanaa.  Erityisesti mieleen on jäänyt 90-luvun puolivälissä virolainen professori, joka seisoi Tampere-talon edessä lipputangon alla kyynelsilmin katsomassa oman maansa lippua. ’Ota minusta kuva, kun seison ensimmäisen kerran ulkomailla oman maani lipun alla!’)

Jo ennen koronaa olin ajatellut, että maailma ei kestä valtaisaa matkustamista, josta me elimme ja jota kongresseissa yritimme jotenkin loiventaa tarjoamalla yhtenä päivänä vain kasvisruokaa, jättämällä pois muoviset vesipullot ja turhat painotyöt, tuunaamalla hotellin vanhoista verhoista kasseja…

En taida uskoa, että maailma palaa ennalleen, että voisimme jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.  Tuskin riittää, että jaamme nimilapun ohella kasvosuojuksen ja käsidesipullon?

Kun tapaamiset siirtyvät ainakin osin digitaalisiksi ei illallisia järjestetä, bussit jäävät seisomaan, vastaanottoja ei ole. Pakon edessä digiloikkaa on tehty isoin askelin, mikä fyysiselle tapaamiskulttuurille on (liian) hyvä vaihtoehto. Vai onko kuitenkin ihmisellä ’ikävä toisen luo’?  Onko kasvokkain tapaaminen kuitenkin parasta, mitä meille tarjotaan, jatkuuko show kun tämä kriisi on ohitse?

Tästä korona-tauosta tuskin selvitään nopeasti.  Queen Elizabeth on minua optimistisempi:  “We should take comfort that while we may have more still to endure, better days will return: we will be with our friends again; we will be with our families again; will meet again.”