Muutamien päivien ajan jo luulin, että koronapandemia alkaa helpottaa. Saksassa kuten meilläkin oli jo alettu keventää ja sallia hiukan eloisampi arki. Valitettavasti ainakin päivän #Helsingin Sanomien mukaan tapaukset olivat lisääntyneet sekä Saksassa että Kiinassa. Se tietysti oli odotettavissakin kun rajoituksista luovutaan, ja näin varmaan jatkuu, kun karanteenista luovutaan ja alamme liikkua vapaammin.
Entä jos tilanne ei helpotukaan, entä jos rokoteta ei keksitä eikä sairastaminen tuo immuniteettia? Uskallanko ajatella sellaista vaihtoehtoa?
Virallisesti olemme toiveikkaita, #MPI (Meeting Planners International) lähettää kannustavia viestejä kuten moni muukin taho. ”Yhdessä selviämme, jos kuka niin me selviämme”… Viritetään koneistoa, terävöitetään strategiaa, opiskellaan uutta, pidetään etäkokouksia, mietitään riskien minimointia tai vain yritetään selviytyä.
Entä jos kokouksia, kongresseja tai mitään edes kohtuullisen kokoluokan tapahtumia ei pidetä edes syksyllä, miten me tapahtumien ja kokoontumisten järjestäjät kestämme? Mistä löydämme ansaintalogiikan etäkokouksille? Miten ihmiset jaksavat osallistua etäkokouksiin? Millainen on tapahtumajärjestäjien resilienssi?
Jos ja kun koronapandemia (pitkän) ajan myötä laimenee, uskaltaako moni enää matkustaa? Kuinka kalliiksi matkustaminen tulee, onko siihen enää varaa kun kaikkialla joudutaan säästämään? Onko jatkossa edes lentoyhtiöitä olemassa entiseen malliin, onko Suomi liian pussinperällä? Onko ihmisiin nyt liimautunut pelko niin suuri este, että käsidesit ja sponsorin kustantamat kasvonaamarit ja etäisyystarrat lattiassa eivät auta?
Onneksi on kevät (vaikka tätä kirjoittaessani tuleekin räntää taivaan täydeltä kukkivien tulppaanieni päälle)! Voin sentään kantaa kasvimaan multaa odottavat taimeni päiväksi ulos ja yöksi turvaan sisälle ja uskoa kesään. Onneksi on hienoja luontopolkuja jopa kävelymatkan päässä, onneksi kirjastot avautuivat, onneksi on ystäviä. Huoli heikoimmista ei kuitenkaan poistu mielestä.
kuva: Feng Deng
Pöytä on katettu, missä vieraat?